perjantai 21. marraskuuta 2014

Epäuskoa, ahdistusta ja turhautuneisuutta


Asiakirjahallinnon seminaarien päätarkoitus on antaa julkishallinnon työntekijöille mahdollisuus kollektiiviseen kivunlievitykseen ja ahdistuksen purkamiseen. Terapiamuotona on vastavuoroinen vertaistuki. Tietojärjestelmän vaihdon kanssa pyöriskelevä asiakirjahallinnon työntekijä etsiytyy seminaarin tauolla jonkun kollegansa viereen ja aloittaa surullisen tarinansa. Ja puhujasta riippumatta tarina alkaa aina sanalla ”meillä”, ja jatkuu yleensä joko ”meillä otettiin käyttöön…”, ”meillä sitä järjestelmää kutsutaan…”, ”meillähän on toiminnanohjaussuunnitelma otettu…”, jne. Kertomalla oman surullisen tarinansa tämä kadotettu sielu saa hetken ajaksi kevennettyä ristin kantamisen taakkaa raskaalla matkallaan Via Dolorosaa pitkin tietojärjestelmästä toiseen.

Eikä sankariamme häiritse edes se tosiasia, että ei kollega oikeasti välitä hänen kärsimyksistään tai pysty auttamaan ristin kantamisessa. Sillä kollegalla on oma ristinsä kannettavanaan, ja hän vain odottaa suunvuoroa päästäkseen kertomaan omaa meillämeillämeillämeillä –tarinaansa. Melkein sääliksi käy myös Arkistolaitoksen edustajia, jotka tauon koittaessa pyrkivät sulautumaan seminaaripaikan seinäväritykseen, mutta ei se koskaan onnistu, ei. Heti puheenjohtajan julistettua tauon alkaneeksi Arkistolaitoksen edustajan molempiin käsivarsiin tarttuu epätoivoinen asiakirjahallinnon asiantuntija jostakin valtion tai kuntasektorin organisaatiosta. Yksi hakee synninpäästöä sille, että eihän heidän tekemänsä pieni tulkinta Sähke-määrityksestä johda kiirastuleen – tai vielä pahempaa – ikuiseen kadotukseen Arkistolaitoksen silmissä. Toinen taas haluaa vahvistusta uskolleen siitä, että heidän valitsemansa polku johtaa lopulta pelastukseen ja sähköisen säilytyksen luvan saamiseen. Mutta Arkistolaitoksen edustajan kasvoilta on havaittavissa vain suunnaton tuskan tunne. ”Enää kolme metriä matkaa kahvipannun ja sienipiirakan luo, ennätänkö ajoissa!” Ja kun sitä taukoa on enää kolme minuuttia jäljellä.

Minkäänlaista innostuneisuutta tai onnistumisen elämyksiä seminaarien esityksistä ja käytäväkeskusteluista on turha etsiä. Kaikki on yleensä aina hyvin hankalaa, aikaa vievää ja ahdistavaa. Kukaan ei myöskään tunnu oikeasti uskovan siihen mitä on tekemässä, että se oli paras tai edes oikea ratkaisu. Jos jonkinlaisia best practices –tyylisiä neuvoja onnistuu seminaareista löytämään, niin ne liittyvät siihen kuinka valita ns. pienimmän riesan tie. Ja juuri siitä erottaa kokeneemman ja nuoremman ammattilaisen toisistaan: kokeneempi ei purematta niele mitä tahansa, vaan osaa valita sen pienimmän riesan tien.

Mikkelin Ammattikorkeakoulun keskiviikkona ja torstaina järjestämässä Kohti avointa ja kestävää tietoa –seminaarissa konkretisoitui jälleen kerran kaikki yllä kuvattu epäusko, tuska ja skeptisyys. Uusina ”tehdään nyt, vaikka kaikki tietää ettei tästä mitään tule” –hankkeina esiteltiin mm. X-road/kansallinen Palveluväylä, Kansallinen palveluarkkitehtuuri ja Koulutuksen Pilviväylä. Noiden lisäksi on tietysti lukematon määrä muita sektori- tai viranomaiskohtaisia tuulimyllyjä, jotta asiakirjahallinnon donquijoteilla ja sanchopanzailla riittää vastustajia jatkossakin.
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

torstai 13. marraskuuta 2014

Kansallisesti merkittävä


Lakia yksityisarkistojen valtionavusta ollaan parhaillaan uudistamassa. En ole kovinkaan tarkasti seurannut lain valmistelua, mutta ainakin arkistojen hankintapolitiikkaan se tuntuu kovasti vaikuttavan. Ilmeisesti yksittäisten arkistojen roolia vastaanottamiensa arkistojen valinnassa pyritään kaventamaan, ja tilalle luodaan jotkin yhteiset kriteerit. Joka tapauksessa vastaanotettavien arkistojen tulisi olla ”kansallisesti merkittäviä”. Monille herää tietysti ensimmäisenä kysymys, että eikö paikallisesti tai alueellisesti arvokkaita aineistoja sitten talleteta enää ollenkaan?

Minua taas ihmetyttää, että miksi verkottuneessa ja globaalissa maailmassa ajatella noin suppeasti? Otan esimerkiksi Vaisalan. Sen noin kolmensadanmiljoonan euron liikevaihdosta ulkomaiden osuus on 95 %. Voitaisiin siis helposti todeta, että ei Vaisala ole kansallisesti merkittävä yritys, joten sen arkistoa ei tarvitse vastaanottaa. Monilla yrityksillä on Suomessa pääkonttori ja ehkä jotain tuotekehittely-yksiköitä, mutta varsinainen valmistus tapahtuu ulkomailla. Onko silloin kyseessä kansallisesti merkittävä yritys/arkisto? Entä ulkomaalaisen yrityksen Suomen toimipisteet, ovatko ne kansallisesti merkittäviä? Kuinka suhtaudumme esimerkiksi Microsoftin tai Googlen Suomen yksiköiden arkistoihin? Ovatko ne kansallisesti merkittäviä?

Joku suomalainen arkkitehti, graafikko tai vaikkapa elokuvaohjaaja voi olla maailmalla hyvin arvostettu, mutta Suomessa aivan nobody. Kuinka tällaisen henkilön arkistoon tulisi suhtautua? Tämä kansallinen merkittävyys herättää hyvin paljon kysymyksiä. Ja pahoin pelkään, että lopputulos on taas meidän kannaltamme jotain hyvin epäsopivaa. Kuten eräs tietohallintojohtaja jokunen aika sitten Tivi-lehden haastattelussa totesi, että Suomessa on käynnissä joku ihmeellinen vimma tasapäistää ja tehdä one-size-fits-all –ratkaisuita. Ja tätä politiikkaa perustellaan vieläpä kustannussäästöillä, vaikka julkishallinnon satojen miljoonien ja jopa miljardien hintaiset tietojärjestelmähankkeet toimivat juuri päinvastaisena esimerkkinä. Minä taas uskon vakaasti siihen, että osaaminen löytyy nimenomaan kentältä eikä hallintohimmelin huipulta. Joten toivottavasti meille arkistoille jätetään riittävästi liikkumavaraa käyttää omaa harkintaamme hankintapolitiikkamme muodostamisessa.
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö