torstai 12. syyskuuta 2013

Kenelle palvelut kohdennetaan?


Suomessa arkistot vakuuttelevat, että ”meille voi kuka tahansa tulla tutkimaan”. Näin varmasti onkin, mutta kysymys siitä, mille käyttäjäryhmälle palvelut on kohdennettu, on aivan toinen. Ja siihen vaikuttaa olennaisesti olemassa olevat käyttäjäryhmät. Esimerkiksi Arkistolaitoksessa suurin käyttäjäryhmä on sukututkijat ja meillä täällä Elkassa akateemiset taloushistorian tutkijat. Ajan kuluessa palvelut muotoutuvat – suunnitellusti ja suunnittelemattomasti – vastaamaan nimenomaan pääkäyttäjäryhmien tarpeisiin. Tällainen reaktiivinen tapa toimia on hyvin tyypillistä arkistoille, joiden tehtävät mielletään yleensä aika passiivisina. Useimmat arkistot kun linjaavat tehtäväkseen ”…säilyttää, ja tutkimuksen käyttöön saattaa” aineistojaan. Suomeksi tuo lause tarkoittaa, että ”me säilytämme arkistoja, ja jos joku niitä välttämättä haluaa tutkia, niin se onnistuu tuolla meidän tutkijasalissa”.

Käsittääkseni uusien kohderyhmien tavoittelua ja aineistojen sekä palveluiden markkinointia tehdään hyvin vähän. Eikä kyse ole siitä, etteikö kiinnostusta arkistoaineistoon voisi olla laajemminkin. Meidän muotoiluarkistossa tehtiin viime talvena muotoilukasvatusyhteistyötä läheisen peruskoulun kanssa. Hyvin spontaanisti syntyneen ajatuksen ja työtunneissa laskettuna melko vähäisen panostuksen avulla tavoitettiin 80 nuorta ja innostunutta peruskoululaista. Sen lisäksi tämä pieni ”experiment” on poikinut jo yhden tutkimusapurahan, opinnäytetyön, useita artikkeleita, esitelmiä, pyyntöjä saada tallettaa kyseinen opetusaineisto, ja niin edelleen. Arkistoaineiston hyödyntämiselle löytyisi kyllä varmasti uusia kohderyhmiä ja tapoja, jos sitä vain yritettäisiin.

No mutta kun ne resurssit. "Kaikki työaikahan menee lakisääteisiin ja/tai muihin perustehtäviin". "Ei meillä ole resursseja panostaa arkistopedagogiikkaan, konseptointiin tai markkinointiin". Useimmilla arkistoilla ei resursseja siihen varmasti olekaan, enkä sitä nyt ole tässä ehdottamassakaan. Mutta yhteistyössä on voimaa! Mikseivät arkistot voisi tehdä yhteistyötä esimerkiksi juuri viestinnässä ja arkistopedagogiikassa. Tai vaikka palveluiden konseptoinnissa. Ehkä homman voisi toteuttaa projektirahoituksella. Täällä susirajan pohjoispuolella sellaiseen saattaisi saada jopa EU-rahaa.

Koko ajan toitotetaan sitä, että arkistojen pitää lisätä yhteistyötä. Tässä olisi nyt yksi yhteistyön paikka.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

torstai 5. syyskuuta 2013

Arkistopalvelu muotoilijan näkökulmasta


Viime keväänä kaksi nuorta muotoilijaa teki meille ammattikorkeakoulututkintonsa lopputyötä, ja esittelen tässä nyt lyhyesti toisen niistä. Tytti Vuorikari, muotoilija (AMK), teki tutkielmansa aiheesta Sähköisen arkistopalvelun kehittäminen palvelumuotoilun näkökulmasta. Työmenetelmänä Tytti käytti mm. arkiston henkilökunnan ”stalkkaamista”, haastatteluita, benchmarkingia, palvelupolkujen rakentamista ja palveluiden kuvaamista blueprint –menetelmällä.
Tutkielmassaan Tytti loi neljä erilaista käyttäjäpersoonaa (tutkija, selailija, tiedon keräilijä ja tietopalvelusihteeri) ja hahmotteli heille erilaisia tarpeita, kiinnostuksen kohteita ja design drivereita. Alla olevassa kuvassa on selailijan käyttäjäprofiilikortti.


Näille eri käyttäjille hän sitten kehitteli palvelupolkuja palvelutuokioineen (ks. esimerkki alla).


...joka sitten kuvattiin tarkemmin blueprint -menetelmällä (ks. alla).



Joitakin palveluita hän hahmotteli vielä tarkemmalla tasolla. Yksi näistä on ns. kori-toiminto. Korin idea on toimia eräänlaisena käyttäjän omana "kirjahyllynä", johon hän voi kerätä viitetietoja ja digitaalisia objekteja, sekä kommentoida ja jakaa niitä. Esimerkiksi opinnäytetyön tekijä voi koota käyttämänsä lähteet koriin ja lähettää linkin koriin vaikkapa työtä ohjaavalle professorille. Tai sukututkimuksesta kiinnostunut henkilö voi koota omaa sukuaan koskevia aineistoja koriin, ja jakaa vaikkapa sukuseuran Facebook-sivulla. Ohessa on mindmap kori-toiminnon ominaisuuksista.
 


Tytin opinnäytetyön voi lukea kokonaisuudessaan Theseuksesta ja hänen portfolioonsa voi tutustua täältä.
Yhteistyömme Mikkelin ammattikorkeakoulun muotoilun koulutusohjelman kanssa on ollut erittäin hedelmällistä ja tulee jatkumaan vielä kuluvan lukuvuoden ajan. Valitettavasti sen jälkeen muotoilijoiden koulutus tulee Mikkelissä loppumaan, mutta toivottavasti saamme siltä osin viriteltyä yhteistyötä Kymenlaakson ammattikorkeakoulun kanssa.
 
Toivottavasti saan tämän syksyn aikana esitellä vielä sen toisenkin opinnäytetyön. Muotoilijoilla on nimittäin paljonkin annettavaa arkistoille mm. palvelumuotoilun, käytettävyyden ja käyttöliittymäsuunnittelun saralla.

 Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Arkistokuvailun kehittämisestä


Mitä tapahtuu, kun joukko Suomen johtavia arkistoteoreetikoita laitetaan porukalla miettimään arkistokuvailun uudistamista? No, ainakin käsitemallin ensimmäiset yhdeksän sivua sisältävät jo niin kattavan setin teoreettista pohdiskelua arkistoteorian postmodernista paradigmasta,  sen levinnäisyydestä maailmalla sekä myöhäisestä rantautumisesta Suomeen, että heikompia jo hirvittää. Kyseessä lienee myös jonkinlainen Suomen ennätys ammattikunnan sisäisestä itsereflektoinnista. Johdannossa nimittäin kannamme kollektiivisesti vastuumme siitä, että ennen olimme pahoja ihmisiä, kun emme älynneet arkistojen käyttävän valtaa suhteessa säilyttämäänsä aineistoon. Tai ainakaan emme sanoneet sitä ääneen. Nyt postmodernin paradigman aikakaudella pidämme taatusti huolta siitä, että jokainen valtasuhde tulee dokumentoiduksi koko asiakirjan matkalla kehdosta hautaan.

Miksi minulla on sellainen tunne, että ihan kuin jotakin olisi unohtunut? Nimittäin asiakkaat. Tuntuu jotenkin hassulta, että vaikka toimimme informaatioalalla, niin asiakkaita ei mainita missään. Eikä esimerkiksi sellaisia käsitteitä kuin ”löydettävyys” tai ”käytettävyyden edistäminen”. Voisiko kirjastoalalla kirjoittaa käsitemallin käsittelemättä lainkaan aineiston haettavuutta? Näin maalaisjärjellä ajatellen minusta tuntuisi luonnollisemmalta, että me keskittyisimme aineiston käytettävyyden ja löydettävyyden edistämiseen ja asiakkaat taas hoitaisivat lähdekriittisen keskustelun valtasuhteista. Siitä hyvästä kai valtio – minun tapauksessani Lottokansa – maksaa meille palkkaa.

Ymmärrän toki, että ideana on se, että (sähköinen) aineisto kerää matkaansa metatietoja koko elinkaarensa aikana, ja siitä sen aineiston kuvailutiedot tulevat pitkälti muodostumaan. Mutta entä vanhat ja tulevaisuudessa vielä syntyvät analogiset aineistot? Entä ei asiankäsittelyjärjestelmissä syntyvä sähköinen aineisto? Tämä näkökulma ei käsitemallissa tule riittävästi esille. Käsitemalli on myös tietynlainen arkistokuvailun manifesti, jota tullaan lukemaan laajemminkin. Siksi sen johdannossa tulisi jo ”policy” –mielessä nostaa käytettävyyden edistäminen kaiken toiminnan lähtökohdaksi.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö
Kuvailutyöryhmän jäsen