torstai 30. toukokuuta 2013

Mielenkiintoinen vanha artikkeli


Törmäsin joku aika sitten vanhaan mutta hyvin mielenkiintoiseen artikkeliin. Kyseessä oli the American Archivist –aikakauskirjan erikoisnumero talvelta 1994 teemalla Visio 2020. Siinä arkistonhoitajat katsoivat 26 vuoden päähän tulevaisuuteen ja pyrkivät ennustamaan kuinka tietotekniikan kehittyminen tulee mullistamaan arkistojen toimintaa. Esille oli nostettu hyvinkin yksityiskohtaisia arvioita mm. tietokoneiden laskentatehon ja tallennuskapasiteetin kasvusta. Tiedonsiirtonopeuksien kasvusta oli myös esitetty joitain arvioita, mutta ei esimerkiksi Internetin käytön räjähdysmäisestä kasvusta. Eri tietojärjestelmissä olevien tietojen yhdistelemisestä, sosiaalisesta mediasta tai vuorovaikutteisuudesta ei sanottu mitään. Tuohon aikaan puhuttiin ATK:sta ja IT:stä. Kirjain C ilmestyi kirjainten I ja T väliin vasta myöhemmin, ja juuri siihen kirjaimeen C  (communications) todellinen vallankumous kätkeytyi.

Arkistonhoitajien oli loogisuuteen taipuvaisina ihmisinä helppo ymmärtää tietokoneiden merkitys tiedon luokittelussa ja käsittelyssä. Tietokantaohjelmahan on periaatteessa vain eräänlainen kortisto 2.0, joka mahdollistaa esimerkiksi luettelointitietojen nopean haun. Kun tietokantaohjelmalla varustettu tietokone laitetaan tutkijasalin nurkkaan, niin se helpottaa aineiston löytämistä. Jos samaisen tietokannan aukaisee julkisesti tietoverkkoon, niin silloinhan ollaan suorastaan moderneja. Tai niin ainakin helposti luullaan.

Mika Nyman on luokitellut muistiorganisaatioiden tietojärjestelmiä eri sukupolviin. Meidän Elma-arkistotietokanta ja Arkistolaitoksen VAKKA voidaan Nymanin luokittelun mukaan laskea ensimmäisen sukupolven järjestelmiksi. Toisen sukupolven järjestelmät – kuten esimerkiksi Europeana – yhdistelevät useista ensimmäisen sukupolven järjestelmistä saatavaa tietoa. Kolmannen sukupolven järjestelmien tulee Nymanin mukaan hyödyntää myös avointa linkitettyä dataa sekä tarjota käyttäjille alkuperäisiä aineistoja – tai ainakin erittäin korkealaatuisia representaatioita niistä. En tiedä löytyykö Suomesta vielä yhtään Nymanin luokituksen mukaista kolmannen sukupolven muistiorganisaation tietojärjestelmää. KDK:n asiakasliittymä voi ehkä päästä lähelle, jos taustaorganisaatioilta on saatavissa riittävän korkealaatuista aineistoa.

Millainen olisi sitten neljännen sukupolven järjestelmä? Ennustaminen on aina vaikeaa, mutta jos pitäisi veikata mikä kirjaimista I, C vai T on ratkaisevassa asemassa, niin vastaisin kyllä C. Osallistavuus, vuorovaikutteisuus, oman sisällön tuottaminen sekä jakelun helppous ovat varmasti toivelistan kärkipäässä. Käyttäjän tulisi tuntea järjestelmä ”omaksi” samalla tavalla kuin vaikkapa Facebook, Twitter, Flickr tai Youtube. Tällöin vaatimuksiin liittyy myös mahdollisuus personoida järjestelmää mieleisekseen ja luoda omia sisältökokonaisuuksia. Kuka ennättääkään ensimmäiseksi lanseerata tällaisen minun arkiston tai meidän arkiston, se jää nähtäväksi…
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

tiistai 28. toukokuuta 2013

Elämyksiä ja harjoituksia


Kuluneen ”lukuvuoden” erityisin piirre Elkan tietopalveluissa on ollut vierailijaryhmien suuri määrä. Myös vierailun ohjelmaa on monen ryhmän kohdalla muutettu pois perinteisestä luento + kierros arkistossa –mallista. Entistä vahvemmin esille on pyritty nostamaan elämyshakuisuutta sekä arkistoaineistoa hyödyntävää koulutuskäyttöä.

Elka ei perinteisesti ole harjoittanut juurikaan näyttelytoimintaa Arkistojen päivää ja joitakin yksittäisiä messuja lukuun ottamatta. Arkistokierroksilla huomaa kuitenkin joka kerta, että satoja vuosia vanhojen asiakirjojen näkeminen on asiakkaalle elämys jo itsessään. Varsinkin jos asiakirjassa on vielä jotakin jännittävää, mielenkiintoista, hauskaa tai visuaalisesti näyttävää sisältöä. Siksi asiaa ei kannattaisi väheksyä.

Talvikauden aikana meillä kävi runsaasti erilaisia koululais- ja opiskelijaryhmiä aina kuudesluokkalaisista peruskoululaisista yliopisto-opiskelijoihin asti. Pelkän toiminnan ja aineistojen esittelyn lisäksi pyrimme järjestämään jokaiselle ryhmälle jotain tehtäviä, joissa he pystyivät hyödyntämään näkemiään arkistoaineistoja. Esimerkiksi kuudes- ja kahdeksasluokkalaisille koululaisille järjestettiin muotoilukasvatustehtäviä, jossa he saivat FIDAn aineistoja hyödyntäen mm. suunnitella oman sykemittarin. Historian opiskelijoilla taas teetätettiin erityyppisiin lähdeaineistoihin pohjautuvia tutkimustehtäviä. Ja ammattikorkeakoulutason muotoiluopiskelijat harjoittelivat esitystekniikkaa ”vanhojen mestareiden” tarjoaman esikuvan innoittamina.

Saatu palaute oli jokaiselta ryhmältä hyvin positiivista, joten samalla linjalla on tarkoitus jatkaa tulevaisuudessakin. Jollakin aikavälillä lienee syytä tarkastella myös arkistomme fasiliteettien soveltuvuutta tällaiseen toimintaan. Perinteisen tutkijasalin ja luentosalin rinnalle ja/tai korvaajaksi paremmin soveltuisi esimerkiksi monikäyttöinen ryhmätyöskentelytila. Tutkijasaliasiakkaiden määrän kun on vaikea uskoa kasvavan lähivuosina, mutta erilaisten vierailuryhmien kanssa niin voi hyvinkin käydä.

Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö

perjantai 17. toukokuuta 2013

Marginaalissa olemisesta ja marginaaliin haluamisesta


Asiakirjahallinto ja arkistotoimi ovat isossa kuvassa varsin marginaalista toimintaa, sen tietää jokainen tällä alalla työskentelevä. Asiakirjahallinto voi tietysti perustella olemassaoloaan ihan tarpeellisten operatiivisten asioiden parissa työskentelyllä, mutta päätearkistotyöntekijöiden lakon huomaisivat vain sukututkijat ja pari tuhatta humanistista tutkimusta tekevää henkilöä.

Tällaisella ”työelämän nielaisemalla” humanistilla on valitettavan vähän aikaa seurata, että mitä tutkimusrintamalla tapahtuu. Pyrin kyllä aina lukemaan vasta ilmestyneestä HaiKista kirja-arvostelut, jotta säilyisi edes jonkinlainen tuntuma tiedemaailman uusimpiin virtauksiin. Ja outsider-näkökulmasta katsottuna historiantutkijoilla tuntuu kyllä olevan jonkinlaista tarvetta löytää – ja suorastaa kilpailla – mahdollisimman marginaalisista aiheista. Milloin kyse on seksuaalivähemmistöjen asemasta Inarin kolttasaamelaisten keskuudessa tai vasenkätisten merimiesten kohtaamista ongelmista Ruotsin merivoimissa 1700-luvulla.

Ero on siinä, että arkistonhoitaja joutuu elämään marginaalissa kun taas historiantutkija haluaa joutua marginaaliin. Ehkäpä syy löytyy meidän taustoistamme ja persoonasta, miksi kukin on päätynyt opiskelemaan humanistisia aineita. Värikkyys ja ulospäin suuntautuneisuus kun eivät ole mielikuvia, jotka yleensä humanistiin aivan ensimmäiseksi yhdistettäisiin. Ahkeruus, tylsyys ja harmaus taas pikemminkin ovat.

Arkistonhoitaja joutuu tekemään työssään asiakirja-aineistojen arvonmääritystä. Mutta mikä sitten on säilyttämisen arvoista aineistoa? Arkistolaitoksen seulontapäätöksissä ja Liikearkistoyhdistyksen säilytysaikasuosituksissa korostetaan asiakirjojen todistusarvoa. Ja uudetkin kuvailusäännöt lähtevät siitä ajatuksesta, että asiakirja on todiste toiminnasta. Säilytettäväksi valitaan siis sellaisia asiakirjoja, joita saatetaan joutua tarvitsemaan jonkun päätöksen, etuisuuden, omistusoikeuden tai muun selvittämistä varten. Jos taas kuuntelemme tutkijoiden ääntä (tai luemme siitä HaiKista), niin eihän se ole heidän mielestään lainkaan kiinnostavaa. Tutkijoiden mukaan meidän tulisi säilyttää pysyvästi sellaisia asiakirjoja, joista käy ilmi yksittäisen ihmisen ääni ja ennen kaikkea ihmisen suhde valtakoneistoon.

Tässä ilmeisessä ristiriidassa lienee pohtimista viisaimmillekin.
 
Olli Alm
Tietopalvelu- ja kehittämispäällikkö